• Hilla

Joulun ihmeet

Rakas ystävä,

mitä sinulle tulee mieleen, kun puhutaan joulun ihmeestä? Minulle se tuo mieleeni esikoiseni, hänen syntymänsä ja hetken, jolloin hän pääsi sairaalasta kotiin. Kerron tuon tarinan tässä blogitekstissä, mutta ensin syvennymme siihen mitä joulun ihme muutoin kenellekin voi tarkoittaa.


Leena Siitonen kuvailee omassa blogissaan joulun ihmettä seuraavasti:


"Joulun ihme on jokaiselle erilainen. Yksi löytää sen rauhallisesta tunnelmasta, toinen lasten vilpittömästä ilosta, kolmas yhdessäolosta ja läheisten ihmisten seurasta.


Joulun ihme voi tuntua vaikkapa rauhalta, valolta, lämmöltä tai hiljaiselta ilolta. Hetken aikaa maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto.


Joulun ihme asuu ohikiitävässä hetkessä, kaikkein pienimmissä asioissa: kynttilän liekissä, kellon helähdyksessä, rakkaan ihmisen naurussa." (Lähde: Leena Siitonen - Hyvät vibat)


Joulun aikaan ihmiset heltyvät tekemään toisilleen hyvää. Parkkisakko saattaa muuttua hyvän joulun toivotukseksi, avunpyyntö ruokakassista on kuultu tai se hetki toteutuu, kun vain kaipasi toista ihmistä kuuntelemaan. Pari vuotta sitten itsekin innostuin tekemään hyvän mielen joulukalenterin ja tuotin muille iloa monin eri tavoin.


Oma joulun ihmeeni


Ehkäpä olisi jo aika kertoa tästä omasta joulun ihmeestäni, tänään 9 vuotta täyttävästä lapsestani. Hän, jos joku on joulun ihme.


Tarina on aloitettava ihan alusta.


Itsenäisyyspäivän iltana 2011 olin jo viimeisilläni raskaana, kun supistukset alkoivat voimistua. Menin kuitenkin nukkumaan, sillä en odottanut mitään tapahtuvan ennen aamua. En ehtinyt kauaa nukkua, kun lämmin aalto humpsahti eli lapsivedet menivät. Kiiruhdin kylpyhuoneeseen ja soitin tunnollisesti sairaalaan varmistaakseni, että teen kaiken oikein. "Oliko nyt niin, että pysyn vielä kotona 12 tuntia niin kuin ohjeistitte?" kyselin ja vastaukseksi sain mennä suihkun kautta särkylääkkeen voimin takaisin nukkumaan. Ja minähän tein niin kuin sanottiin.


En ehtinyt olla makuulla varmaan puolta tuntia kauempaa, sillä vatsastani kuului napsahdus ja tuli uusi, lämmin aalto. Ihmettelin, että miten lapsivedet voivat mennä kaksi kertaa. Vaan sepä ei ollutkaan lapsivettä. (Tarina jatkuu kuvan jälkeen.)


Kuva: Nynne Schrøder


Kylpyhuoneeseen päästyäni huomasin, että "lapsivesi" olikin verta. Uusi soitto sairaalaan. Hoitohenkilökunta oli arvioni mukaan kyllästynyt hysteerisiin ensisynnyttäjiin, sillä puhelimen toisessa päässä suhtauduttiin asiaan todella rauhallisesti. "Se taitaa olla se surullisen kuuluisa limatulppa" sanoi ääni puhelimen toisessa päässä. Kun kerroin, etten ollut kuullut limatulpan aiheuttavan kylppärissä lainehdintaa, sain taas rauhallisen vastauksen, että "Jos sinua huolestuttaa, niin voithan tietysti tulla tarkistuttamaan asian." Ja minuahan huolestutti.


Pää pysyi silti kovana, sillä minun oli nopeasti käytävä pesemässä enimmät veret itsestäni pois ja samalla pyysin lapsen isää käynnistämään auton. Hänellä ei ollut tuolloin vielä ajokorttia, joten olin opettanut hänelle varalta kuinka auto käynnistetään. Lähdin itse ajamaan sairaalaan ja kehä kolmosella supistukset vain voimistuivat. Moni on ihmetellyt miksi en kutsunut ambulanssia tuossa tilanteessa. Vaisto kuitenkin sanoi, että minun on nyt mentävä omin avuin enkä voi jäädä odottamaan apua. Vauhtikin oli varmasti sen mukainen.


Ilmoittautumisaulassa odotukseen käytetyt minuutit tuntuivat maailman pisimmiltä, vaikken varmaan montaa minuuttia siinä istunut. Kun pääsin tarkistukseen, minuutit katosivat, sillä hoitava kätilö teki lähes samantien hätäkutsun sanoilla "äiti vuotaa poikkeuksellisen paljon verta."


Yhtäkkiä huone oli täynnä ihmisiä, jotka kiireen vilkkaan neuvoivat minua riisumaan vaatteet pois, siirsivät minut toiselle pedille, lähtivät kuljettamaan kohti leikkaussalia ja samalla antoivat minulle nukutuslääkettä. Muistan vain sen oman hädän, henkilökunnan kauhean kiireen ja kun lääkäri taputti minua poskille toivottaen samalla hyvää yötä.


Sen jälkeen heräsinkin heräämössä, jossa minulle kerrottiin, että olin saanut pojan. Poikani oli syntynyt yhden pisteen lapsena, jonka ainoa elonmerkki oli pulssi. Hän oli saanut kahdet hätäveret ja hänet oltiin kiidätetty Lastenklinikalle tehohoitoon. Näin hänestä kuvan, jossa hän oli kaikenlaisten piuhojen peitossa. Sain onneksi siirron Naistenklinikalle, jotta minulla olisi mahdollisimman lyhyt matka lastani katsomaan. Siellä tomera hoitaja käski minua nousemaan ylös pedistä omin avuin. Ja minähän kilttinä tyttönä nousin, vaikka minua sattui tosi paljon. Viereisessä pedissä jo kuusi vuorokautta maannut nainen ihmetteli miten olin niin reipas. Ajattelin vain, että eihän tässä ole muuta vaihtoehtoa, sillä haluan nähdä lapseni.


Lapseni oli jo 12 tunnin ikäinen, kun näin hänet ensimmäisen kerran ihan oikeasti. Hän oli viilennyspeitteissä, jotka pitivät ruumiinlämmön matalana suojellakseen aivoja ja sydäntä. Hapenpuutteen pelättiin aiheuttavan poikkeamia aivoihin. Keuhkoja puhdistettiin verestä. Veri ei hyytynyt kunnolla. Maksa ja munuaiset eivät toimineet. Hengityskone avusti hengittämistä. Kanyylit ja kaikenlaiset anturit peittivät suurimman osan pojan ihosta. Vain pieni osa ihoa oli näkyvissä ja sain koskettaa rakasta lastani hellästi sormella silittäen.


Sairaala-aika oli vuoristorataa. Välillä pojan vointi parani, välillä se romahti. Hän oli vain 6 vrk:n ikäinen, kun ohutsuoli piti leikata siinä ilmentyneen reiän takia. Tuo reikä löydettiin sattumalta, kun keuhkoja kuvattiin.


Tuo reikä löytyi tarkoituksella, niin minä sen ajattelin. Mietin, että tuolla pojalla on vielä jokin tärkeä tehtävä tässä maailmassa, sillä hän ei luovuta.


Kun poikani pääsi jatkohoitoon 11 vrk:n iässä, hoitava lääkäri sanoi, että tämä poika oli oikea joulun ihme. Pojan tullessa hoitoon, lääkäri ei uskonut pienen selviävän. Kalvokiinnitteinen napanuora oli lapsivesien menon myötä irronnut ja lapsen diagnoosi oli mm. vaikea syntymäasfyksia eli synnytyksen aikainen hapenpuute. Jatkohoito meni kuitenkin sen verran hyvin, että poika kotiutettiin nenämahaletkun kanssa jouluaattona. Se oli paras joululahjani ikinä!


Poikani vointia ja kehittymistä seurattiin tarkasti. Kävimme säännöllisin väliajoin kontrolleissa, mutta mitään poikkeamaa ei löytynyt. Aivot ja sydän säästyivät, sisäelimet paranivat jo sairaalassa.


Poikani on selviytyjä. Todellinen joulun ihme.


Kun näin yhdeksän vuotta myöhemmin palaan noihin hetkiin, en voi kuin kiittää hoitohenkilökuntaa, jotka tekivät työnsä ripeästi ja hyvin. Kiitän myös suojelusenkeleitä, joita meillä oli matkassamme. Ehkäpä ne enkelit ohjasivat minut tekemään tuon pähkähullun päätöksen nousta itse auton rattiin. Uskon, että sillä oli merkitystä.


Ja se poikani tärkeä tehtävä - se selvinnee vielä myöhemmin.


Nyt haluan vielä toivottaa hyvää syntymäpäivää rakkaalle pojalleni! Lisäksi lähetän paljon rakkautta ja voimia kaikille niille, jotka ovat vastaavan tilanteen äärellä tällä hetkellä! Me sivusta seuraajat voimme vain pysyä toiveikkaina ja positiivisina sekä uskoa ihmeisiin.


Pidä huolta itsestäsi sekä kaikista ympärillä olevista lapsista! ♡


Rakkaudella

Hilla

Sisällöntuottaja

Minä Olen -messut

some@minaolen.com

#blogi #keho #mieli #henki #perhe #työ #talous #joulunihme #joulunihmeet #joulunlapsi #ihme #suojelusenkelit

152 katselukertaa0 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki